Lokakuussa 2022 julkaistu Hippi & Co -trilogian päätös syntyi kahden aiemman levyn vanavedessä. Kirjoitin ensimmäisen levyn 23 päivässä kesällä 2020, toisen levyn omat osuuteni vielä samana syksynä, ja kolmannen albumin biisit keväällä 2023. Kahden ensimmäisen levyn sävellykset oli syntynyt puhtaalta pöydältä, mutta kolmannelle kaivelin pöytälaatikosta suuren osan lopullisista biisi-ideoista. Avasin Instagramissa levyn kappaleita biisi biisiltä lyhyesti merkkirajoitusten vuoksi, mutta tänne pistän ne nyt kokonaisuudessaan. Enjoy!
01 – Elämälle – Hippiaate III
R-A-U-H-A
Mä saan ulkona kaikki parhaat ideat
R-A-K-K-A-U-S
Näin päätösosa alkuun pääs
Ota säkin haltuun nää:
Elämän ärräpäät
R&R – Rauha & Rakkaus elää!
On monta syytä miksi tykkään kirjoittaa musiikkia levy kerrallaan. Yksi syy on se, ettei jokaisen biisin tarvitse olla ”bängeri” tai ”hitti”, jos se vaan toimii osana kokonaisuutta. Välibiisit, introt ja outrot on keinoja saattaa kuulija syvemmälle levyn maailmaan, ja niitä tulee käytettyä tietynlaisissa projekteissa. Yks toinenkin syy liittyy kokonaisuuteen, sillä alusta loppuun pyörivälle albumille voi piilottaa kerroksia ihan eri tavalla kuin yksittäisiä sinkkuja tehtaillessa. Musiikilliset teemat ja niiden toistuminen levyn edetessä on tarttunut mulle progesta. Hippi & Co:lla ei ennen kolmatta levyä ole välibiisejä eikä musiikillisia teemoja kauheesti kuulunu. Ja tää korjataan heti alussa: ”Elämälle” on intro-biisi, jonka sävelmään palataan vielä levyn lopussa. Ollaan asian ytimessä.
Hippiaate-biisitrilogian päätökseen ei lopulta mahtunu kaikki se informaatio jonka oisin siihen alun perin halunnu tuoda. Joskus käy nimittäin niin, että ideoita on pidemmälle kuin mitä biisi jaksaa kantaa. Ja koska kyse oli levyn introsta, päätin pitää homman lyhyenä ja sanoo heipat käyttämättä jääneille keloille: ois ollu meinaan otollinen tilaisuus palata kahden ensimmäisen Hippiaate-biisin laineihin ja nivoa levyt sitä kautta yhteen. No, sain tän lopulta toteutumaan kyllä levyn loppupuolella, kun Skuta III -biisissä sattui olemaan sopiva tila suvannolle – sekä rauhalle ja rakkaudelle. Oli hauskaa sämplätä “vanhoja” juttuja uuteen sävellajiin sopivaksi, ja tätä tein parissa muussakin biisissä sitten. Näistä pienistä paloista syntyi sit taas kerroksia trilogian ylle.
02 – Twin Peaks (Haavekaupunki)
Haavekaupunki
On sulle pelkkä aavekaupunki
Mun haavekaupunki
On sulle pelkkä aavekaupunki
On olemassa leffoja ja sarjoja, jotka tuntee kerrasta omakseen, mutta joita ei syystä tai toisesta tee mieli katsoa kovinkaan usein. Twin Peaks herättää mussa enemmänkin tuntoja kuin ajatuksia, ja vielä enemmän vellomista kuin mitään keveyttä jonka jälkeen vois mennä suoraa päätä nukkumaan. David Lynchin tekeleet ylipäätään antaa mielikuvitukselle tosi paljon valtaa. Ja tämmöi mielikuvituksen omaavalta kaverilta ottaa oma aikansa prosessoida kaikki se merkityksellinen merkityksettömyys. Ja siltikään en osaa selittää sitä turvallisuuden tunnetta, jonka Twin Peaksin kahvilakohtaukset mussa saa aikaan. Ilman niitä lukemattomia kahvikupposia ja rauhallisia hetkiä en ois varmaankaan tehny tätä biisiä.
Mutta niin, haavekaupunki Twin Peaks mulle joka tapauksessa on; syrjäinen, hiljainen, uinuva, eli kaikki perus-kauhuleffan puitteet mutta ilman murhaajaa – eiku wait.. Jos haluaa koko paketin, on idyllisen pikkukaupungin rauha joskus sit kai rikottava. Twin Peaksista kun puhutaan, pitää hehkuttaa kotimaisen Remedyn 2010 julkaisemaa Alan Wake -videopeliä. Siinä on tehty kunniaa sarjalle todella monella tasolla, ja sen mystinen, unenomainen maailma saa vatsan vellomaan vähän samaan tapaan kuin esikuvansa pikkukaupunki. Suosittelen kaikille, joilta ”elokuvien” pelaaminen käy – Alan Waken tarina vetää mukaansa ja upea kokemus on taattu. Pelistä julkaistiin vuonna 2021 remastered-versio, jossa grafiikat on päivitetty uusille konsoleille sopiviksi.
03 – Itserakkauslaulu
Tää on itserakkauslaulu
Sus on kaikki mitä tarviit
Vaikket ookaan vielä valmis
Joo, tää on itserakkauslaulu
Ei tää muuta maailmaa
Mut antaa sulle hyvän headstartin
Kun mietin levyltä lohkaistavia sinkkubiisejä, Itserakkauslaulu oli ekana mielessä. Tässä tekstissä kun kiteytyy se rauha-räpiksi mieltämäni ajatusmaailma Hippi & Co -projektin ytimessä: räpille tyypillisen uhon ja itseriittoisen egoismin sijaan oon nähnyt nää levyt tilaisuutena maalata kuulijan itsensä ympärille soundtrackia, joka värittäisi harmaita hetkiä vähintäänkin haalein vesivärivedoin. Tää digitaalistunut elinympäristömme tarjoaa toki positiivista buustia jokaiselle joka sitä ymmärtää hakea, mutta koska elämäntapavalmentajankin on saatava leipää pöytään, harvoin kukaan kertoo meidän riittävän juuri tällaisina kuin jo ollaan. Sillä kyllähän tää digi nimenomaan on omiaan lisäämään huonommuuden tunnetta meissä jokaisessa.
Toinen biisin kantava teema on unelmointi. Unelmat on kuitenkin se mikä saa meidät nousemaan sängystä aamuisin, joten olisi aikas tärkee juttu tutkiskella jokaisen sitä mitä kohti haluaisi pikku hiljaa pyrkiä elämässä. Mut onko se unelman saavuttaminen sit sama ku onnen löytäminen? -Ei mun mielestä. Ainakin ite tunnen olevani onnellinen, kun teen jotain minkä uskon olevan pieni askel kohti seuraavaa “unelmaa”. Sillä unelmia pitäis ihmisellä olla monta siltä varalta, että yhden onnistuisi saavuttamaan. Itelle tää pitkään taka-alalla ollut unelma kirjoittamieni levyjen julkaisemisesta on nyt se mitä kohti kuljen samalla kun elän vähintään kahta jo saavuttamaani unelmaa, isyyttä ja nykyistä siviilisäätyäni. Ei se aina herkkua oo, mutta onnea se kyllä tuo.
04 – Milli Vanilli (Jos multa kysytään)
Tää on enemmän ku nostalgiaa
Ei johdu siit et bostaan himas
Ja maailmahan tuntuu monella tavalla rauhottuneen
Mut oha se ny perseestä
Et sit ku keikat jatkuu, kenenkään
Ei voi edes olettaa laulavan vireessä ilman autotunee
– Milli Vanilli all over again!
Oon elänyt loputonta nostalgiatrippiä aina siitä lähtien, kun tulin isäksi päälle viisi vuotta sitten. Moni vanhempi varmasti samaistuu siihen, kun oman lapsen seurassa fiilistelee lapsuutensa aikaisia leluja ja lempijuttuja, eläen jollain tasolla sitä aikaa uudelleen. Voin sanoa, että toi vahvistuu tuhatkertaiseksi kun tekee aikuisiällä paluun omiin lapsuudenmaisemiin ja päättää kasvattaa lapsensa siellä. Aikuisilta menee ulkoillessa paljon ohi, kun suoritetaan ja harrastetaan ja katotaan puhelimesta että paljonko ja kauanko vielä. Lasten ehdoilla kun ulkoillaan, voi nähdä tutut paikat niinku näki ne silloin joskus – nää ympärillä tulvivat muistot on mun yks suurimmista inspiraatioista, josta ammennan todella paljon ihan perusarkeen ja varsinkin taiteeseen.
Ensimmäisellä Hippi & Co -levyllä oli biisi nimeltään Älä tapa idoleitas ja toisella oli Muovisotilaat. Molemmat sisältää nostalgisia juttuja, mutta vähän toisella tavalla kuin tämä kolmannelle levylle kirjoittamani Milli Vanilli. Maailman meno muuttuu avoimemmaksi ja hyvä niin, mutta saa kai silti sanoa että tietyt asiat oli ennen paremmin? Esimerkkinä musiikki. Fyysiset levyt on saastetta, mut miks digitaalisia levyjä ei kukaan jaksa kuunnella alusta loppuun? Tai leffat. Jengi haluaa striimata, mutta algoritmin massojen katselutottumuksiin perustuvien suositusten selaamiseen menee koko ilta. Kuka muistaa vielä videovuokraamot? Leffaillat ei ennen kaatunu valinnan vaikeuteen. Jos multa kysytään, digipassiivisuus ja lautapeli-illat ois ratkaisu kaikkiin huoliimme.
05 – Aika alkaa nyt
Ei mulla ole aikaa kenellekään
Ei kukaan ole saanut mua jäämään
Mut ennenku sä lähdet, etkä palaa
Sulle aikaa mä raivaan
Ei mulla ole aikaa kenellekään
Ei kukaan aikaisemmin ole saanut mua jäämään
Mut ennenku sä lähdet, etkä palaa
Sulle aikaa mä raivaan
Nostalgisissa fiiliksissä tämäkin tuli kirjotettua, vaan vähän henkilökohtaisemmin kuin edellinen. Näin keski-iän korvilla hulluin juttu on itellä ollut luulla, että perhe-elämä vois korvata ystävät. Tai siis, ajallisesti näin tapahtuu kyllä ihan luonnostaan, mutta varsinkin tällai korona-ajan jälkimainingeissa social distancing on osunut muhun tosi suurena kaipuuna vanhojen kavereiden seuraan. Ja tästä mä lähdinkin biisiä kirjoittamaan, että kuinka vuodet vierii nykyään samaan tahtiin ku mitä kuukaudet joskus lukioikäisenä. Neljänkympin kriisi näkyy mulla lähinnä tän musiikin tiiviin tahdin tuottamisessa: oman ajan rajallisuuden miellän elinajanodotteessa, en siinä että pitäis tehdä kaikkee koko ajan ja mennä, mennä! Ku ei rellestä, kerkee kyllä tehä levyjä.
Tunnen itseni jo melko hyvin, ja osaan keskittyä musiikissakin niihin asioihin mitkä tuottaa eniten iloa. Ennen puhuin aikas paljon, että ois kiva tehdä sitä ja tätä, mutta nykyään teen enemmän ku puhun. Ja toisinaan en tee vaikka ehkä pitäis: mittatilausbiisit ois kivoja mutta täähän on hauska harrastus, right? Aika on jotain mitä meillä on koko ajan tehdä kaikenlaista, muttei koskaan mukamas tarpeeksi tehdä kaikkee. Kolmen levyn mittainen Hippi & Co -projekti, joka oli mahdollinen toteuttaa vain siksi, ettei mulla ollut kalenterissa kahteen vuoteen mitään. Musiikki piti mut järjissäni, ja perhe piti mut järjissäni kun välillä tuntui että haukkasin liian suuren palan purtavaksi. Valmista kuitenkin tuli, kun jaksoin uskoa tähän juttuun – ja antaa sille aikaa.
06 – Krista Kiurun aforismi ajasta
“Tältä osin olemme saapuneet tilanteeseen,
missä miltään osin harkitaan toimenpiteitä joiltain osin.
Siltä osin myöhemmin osaamme sanoa
pohditaanko rajotuksia näiltä osin.”
Krista Kiurun tekstiin perustuva sävellys syntyi maaliskuussa 2021. Tuolloin sattumalta Hippi & Co -soundein tuotettu hupipala oli nyt helppo napata tälle levylle välibiisiks. Näin se tulee ikuisesti osaksi jotakin eikä vaan omillaan jossain Youtubessa niinku tähän asti. #sulkutila oli muuten sen verran kokeellinen biisi, että siinä ei oo yhtään kitaraa vaan kaikki kappaleella kuultavat kielisoittimet on soitettu bassolla. Olikohan siinä seitsemän bassoraitaa päällekäin, tai jotain. Ja kööriä köörin päälle. Hippi & Co osoitti mun olevan toivoton äänittäjä/miksaaja/tuottaja, kun ei ollu mitään rajaa raitojen määrien kanssa. Tyyliin 97 raitaa sessiossa ja suurin osa vieläpä mutella. Mutta kyllä siinä jotain oppii, kun kolme levyä tekee omin käsin valmiiksi. Never say never again.
07 – Revontulii turkistarhassa
En luontokuvii kattomalla päässy luontoon
Ne on ku revontulii turkistarhassa
Puskin kuonoo häkin raost kunnes pääsin pakoon
Tarhuri huus, en selvii päivääkään vapaana
Ihan ketun sama, kuha se ei tulis saamaan
Meikän hännästä karvaakaan
Meikän hännästä karvaakaan
Biisit on siitä jänniä, kun jokaisella on uniikki tarinansa miten ne on syntyny. Biisi biisiltä ku näitä käy läpi, ei kauheen monesta tuu kerrottua sitä mistä se idea tuli, vaan tykkään avata kunkin biisin ympäriltä omia ajatuksia. Mutta niin, tää syntyi kun kerran maistelin suomenkielisiä sanoja. Ajatusketju oli seuraavanlainen: lumi, lume, lumen. Sinänsähän näillä ei ole merkityksellistä yhteyttä, kunhan on vaan yhteisiä kirjaimia niissä. Ei ehkä luulis, mutta mulle tää oli tilaisuus kirjoittaa kolme säkeistöä eri vuodenajoista: Lumi = talvi, lume = syksy, lumen = kesä. Luontoaiheinen biisi sopii levyn nimen alle hyvin ja alun perin kirjoitin itse tekstin tyystin eri biittiin kuin tää sävellys on. Mut se oli aikas iloinen. Myöhemmin kaipailin levylle lisää mollia ja tein tän.
Koska kappaleen nimi kuitenkin viittaa kettutarhoihin, joita ei kaiken järjen mukaan pitäis olla enää Suomessa 2020-luvulla yhden yhtä. Tavallaan vapaan lehmän maitotilan vielä ymmärrän tehotuotantoon perustuvassa maailmassa, mutta eläimen kasvattaminen vain sen turkiksen takia on vaan eettisesti ja rehellisesti sanottuna vitun väärin. Mut jotenkin mä pystyin olla biisissä saarnaamatta ja käytin aihetta vertauskuvana sille, kuinka vääristyny on nykyihmisen luontosuhde ylipäätään: istutaan selkä vääränä sisällä tuijottamassa muiden postaamia kuvia metsästä ja ne saa meidät kyllä hymyilemään, mutta koska ulkoilusta on tehty suoritus, ei tosta vaan voi lähteä pihalle tuulettumaan, kuha sormella swaippaa jo seuraavan ärsykkeen.
08 – Skuta I – Laulan sut suohon
Laulan sut suohon, vajoot siihen
Laulan sut suohon, unohdat kiireen
Laulan sut suohon, annan sulle unien siivet
Laulan sut suohon, vajoot siihen
Oon semmoi seestynyt Suomi-fani, että saan suurta iloa meidän rikkaasta kielestä ja kansanperinteestä. Oon pitkään ollut kiinnostunut erilaisista kotiseututarinoista ja vanhan kansan kertomuksista. Skuta-biisitrilogian tarinaan on sekoittunut Kalevalan aikainen maailma ja vanhan kansanuskon luontosuhde. Jälkimmäiseen liittyen haluun suositella tähän väliin Ukonvaaja-dokumenttia, jonka oon kattonu ite moneen kertaan. Mutta. Biisin kertoja on metsän valtias, joka eräänä päivänä näkee valtakuntansa rajalla naisihmisen. Ensikohtaamisen seurauksena metsä saa valtiattarensa ja kuningas kirjaimellisesti laulaa toisen suohon – silleen seremoniallisen suloisesti ainakin mun mielessä. Biisi loppuu ku seinään ja kohtaus päättyy.
09 – Skuta II – Sun kevät on mun syksy
Sun kevät on mun syksy
Ja se johtuu siitä et sä oot niin kaukana
Toisit mukanas roihun tähän pimeyteen
Mä hämärtäisin liian valon sieltä pois
Oon sen verran kattonu romanttisia komedioita, että ymmärrän draaman kaaresta jotain. Sillä mikään suhde ei telkkarissa koskaan toimi jahka pari saa toisensa. Toinen biisi alkaakin sillä, että metsän kuningas on jatkanut elämäänsä, eikä naista näy missään. Yhdessä voi olla onnellisia pitkään vain erossa, ja siihen tämäkin liitto perustuu. Päiväkirjamaiseen tapaan kertoja kuvailee metsän menoa, kun kaikki jatkuu luonnonlakien mukaan kuten aiemminkin; kesällä kaikki kukoistaa, mutta syksyllä alkaa valmistautuminen talveen. Vaan luvassa onkin yllättävä käänne. Menemättä asiassa sen syvemmälle mainittakoon pieni tärppi: c-osassa toistetaan instrumentaalina edellisen biisin suohonlaulamisrituaali. Se olkoon muistelo kaikesta hyvästä.
10 – Skuta III – Sanat on vaan sanoja
Sanat on vaan sanoja
Ja niiden virtaan on helppo vajota
Ei meillä ole muutakaan
Mikään ei koskaan voi sitä muuttaa
Et puhuisin sulle vaikket vastaisikaan
Eilen, nyt ja ehkä ainiaan
Mitä tähän nyt kirjoittaisi ilman, että spoilais tarinan päätösosasta kauheesti? Ainiin, biisi biisiltä, voinkin jauhaa musiikillisista jutuista tässä. Tän biisin räpit on laulettu, ja verset menee 7/8-tahtilajissa. Niin, ja biisissä on levyn ainoa varsinainen kitarasoolo. Mulla oli vaikeuksia valita soittaisinko sen käyttäen wah wah -pedaalia vai whammy-baria elikkäs kampea, joten soitin soolon kahteen kertaan ja panoroin kitarat juttelemaan keskenään. Niin, ja aiemmin mainitsemani Hippiaate-biisitrilogian “reprise” eli niiden teemojen toisinto tulee tän biisin loppupuolella sitten. Niin, ja koska tykkään ympyröistä, Skuta päättyy samoihin säveliin kuin mistä se pianolla alkoi, joskin soitin on nyt vaihtunut säröbassoon. Samanlaista tapping-riffittelyä kuin Kummal on välii.
11 – Elämäsi paras päivä
Et koskaan sanonut “ei koskaan”
Ja kuinkas kävikään
Et koskaan sanonut “ei” elämälle
Tää on sun tähänastisen paras päivä
Tää on toisella Hippi & Co -levyllä kuullun (Ei oo vielä liian) Myöhästä -kappaleen sisarbiisi. Molemmissa on sama myötätuntoinen meininki, joka toivon mukaan antaa kuulijalle lisäpontta arkeen. Tai no, Myöhästä kuvasi niitä arjen seesteisiä hetkiä ja tää on muistutus siitä että juhlan keskelläkin voi pysähtyä näkemään kaiken sen hyvän jota elämässä on. Parhaita päiviä mahtuu elämään varmasti monia, ja myöhemmin sitä tietää eläneensä, kun niitä muistelee. Hujauksessahan tää menee ohi, elämä siis, mut ainakin on kuvia muistona – noin viistoista tuhatta viimeisten kolmen vuoden ajalta nykyisessä puhelimessa, ja lisää tulee räpsittyä päivittäin. Pistää miettimään. Kuka niitä jaksaa käydä läpi kun musta aika jättää?
Alun perin levyn piti päättyä tähän – ja ehkä se varsinainen albumi edelleen juu päättyy tähän. Sillä onhan se yks siisteimmistä jutuista, kun levy loppuu samaan riffiin millä se alkaa. Tähän liittyen vahva suositus “tunnelmallista tolkien-metallia” soittavan Summoningin Stronghold (1999), jolta varmastikin nappasin idean kun levyä kuuntelin pitkästä aikaa. Mutta niin, biisi loppuu ku seinään, ja jossain vaiheessa mulle tuli melkeinpä sentimentaalinen olo siitä, että tässäkö tää nyt oli. Oli pakko päästä viel jatkamaan Hippi & Co:n matkaa ees vaan yhden biisin ajaksi. Ja taas kerran palaset loksahteli ku itestään paikoilleen, ja idea varsinaisesta viimeisestä biisistä tuli ku kirkkaalta taivaalta: ympyrän on sulkeuduttava myös isossa kuvassa.
12 – Hippi maate
Sääliks käy nuorisoo
Mut luonto pärjää kyllä ilman huomioo
Tiietään MIKÄ on luonnon tila
Tietämättä MITÄ on luonnontila
Ympyrä sulkeutuu ja trilogia päättyy siihen mistä se Paunan sauhut -levyllä alkoi: Hippiaate, hippi maate? Ok. Dissi-biisin intro luupille hieman korkeammalta. Kyseessä on itse asiassa Elämäsi paras päivä -biisin lopusta laskettu rinnakkaismolli, jos tarkkoja ollaan. Ja yleensä näissä jutuissa tykkään olla, vaikkei kukaan koskaan niitä huomaiskaan. Enivei, tekstin pohjana käytin yhtä IG-postaukseen ajatuksen virtana syntynyttä riimiä, jossa päästin Avaruus on sanamuunnos -levystä irti sen päästyä ehjänä striimauksen satamiin. Levy oli tuntunut miksausta vaille valmiilta jo viikkoja, kunnes metsäkävelyllä näin ehkä sit teinien kirveellä kaataneeseen jättiläispuuhun. Kotiin palatessani mulla oli vielä sanottavaa levyn ihan loppuun. Sit en enää muuttais mitään.
LÄÄKELEVYT.ART 